Nuoret mukana toiminnassa

Ylpeä hirven kaataja, taustalla sisko Janita, joka hieman lavasti murjotusta vaikka oikeasti oli iloinen siskonsa puolesta

Teurastustiimi ja vetotiimi huutelevat toisilleen

Köysi ylitse, vetolevy hirven luo ja porukalla reipas veto, jotta saimme hirven kanavan ylitse, ilman isompaa pesua.

Kuka: Sonja Härkönen 15v 

Olen 15-vuotias hirvinainen.Tykkään liikkua luonnossa ja suvussamme virtaa hirvestäjän veri. Minusta tuntuikin luonnolliselta alkaa myös metsästää. Ensimmäisen kerran edellisvuonna näin, kun hirvi kaatui eteeni, silloin isäni ampumana. Tuona aamuna minulla oli tunne, että tänään tärppää. Samanlainen tunne minulla oli myös aamulla 10.10.20 Tunne osoittautui oikeaksi, sillä silloin ammuin ensimmäisen hirveni.

Sinä päivänä oli kiimarauhoituksen jälkeisen jakson ensimmäinen metsästyspäivä. Ilma oli hieman viilennyt, lehdet pudonneet puista ja porukkaa paljon metsällä. Ensimmäinen koira-ajo, eikä haukkuja, havaintoja tai saalista. Luulin, että päivä oli pulkassa, mutta sitten tuli soitto: pitäisi lähteä passiin. Nopeasti hyppäsin parin muun porukkamme jäsenen kanssa autoon ja ajoimme lähelle passipaikkaa. Minut ja eräs kokeneempi metsästäjä ohjattiin korkeaan hirvitorniin. Sitten alkoi odotus, joka ei kestänyt kauaa. Koiramies lähti koiran kanssa etenemään kohti tietohirviä, jotka oli hetkeä aiemmin nähnyt. Ei mennyt kauaa kun koira löysi hirvet ja alkoi haukkua.

Pian torniin päästyämme alkoi kuulua hirvien ääntelyä ja hirvien rinnalla kulkevan koiran haukkua. Tässä vaiheessa vatsassani oli sata perhosta ja sydän yritti rinnasta läpi, minua jännitti. Samalla olin kuitenkin innoissani siitä, että ehkä pian pääsisin ampumaan. Pian hirvet tulivat näkyviin, niitä oli kolme. Hirvet liikkuivat koiran haukussa, olin itse tornissa ja edessäni oli sopiva rako, josta ampua. Tähtäsin ja osuin uroshirveen.

Ampumisen jälkeen korvissa soi ja silmissä sumeni. Vaikka olen monta kertaa aseella ampunut tauluun, tuntui että en tiennyt mitä nyt tehdä. Kädet tärisivät ja sydän takoi vieläkin rinnassa. Lopulta pääsin alas tornista ja näin hoippuvan hirven. Osuma ei ollut täydellinen, mutta oli silti tappava. Eräs porukkamme jäsen lopettikin hoippuvan hirven pian ensimmäisen laukauksen jälkeen. Ennen kaatumistaan sonni ylitti noin 10m leveän ojan ja kaatui toiselle puolelle. Kävellen pääsimme hirven luokse suolistamaan eläintä. Melko pian saimme paikalle mönkijän ja vetolevyn, mutta meidän piti uittaa hirvi levyn avulla takaisin sille puolen rantaa, jossa olin hirveä ampunut. Se sujui yllättävän helposti. Sen jälkeen hirvi vain mönkijän perään jolla se vedettiin autolle asti.

Pientä huulen heittoa oli kaatopaikalla kun eräs kaveri naurahti, että "miksi se piti tänne ampua?" Johon eräs vanhempi kaveri totesi "ampumapaikka oli hyvä, mutta kaatopaikka oli huono"

Ensimmäinen kaatoni oli minusta jännittävä, sillä en ollut itse aiemmin ampunut hirveä. Kuitenkin, kun näin hirven, johon olin ampunut kuolettavan laukauksen, fiilis oli voitokas ja epätodellinen. Olin todella ampunut hirven ja toteuttanut yhden kauan haluamani asian. Parasta oli adrenaliinin tunne juuri sillä hetkellä, kun puristin liipasimesta. Tilanne meni hyvin, sillä kokeneempia metsästäjiä oli paljon lähellä, joten rohkeutta yrittää ampua löytyi. On myös muutenkin mahtavaa, että kokeneemmat metsästäjät antavat meille nuorille metsästäjille tällaisia tilaisuuksia ja kannustavat metsällä. Nyt tiedän varmasti, että tämä hirvi ei tule jäämään viimeiseksi hirveksi, jonka tulen saamaan. -Sonja